Teen etätöitä seitsemäntuhannen kilometrin ja seitsemän tunnin aikaeron takaa. Kun aloitan päivän kotikonttorilla, Suomessa on laitettu hetki sitten pää tyynyyn. Koska tietokoneeni on Suomen ajassa, elän aamupäivän kahteen kertaan: ensin täällä, sitten Suomessa. Iltapäivä katoaa kuin mustaan aukkoon, ja seuraavaksi onkin jo ilta.

Aikaeron ansiosta olen työpäivän organisoinnin mallioppilas. Suomen nukkuessa keskityn ensin ankaraan aivotyöhön, minkä katkaisee ainoastaan satunnainen pöytälevyn säätö ylös tai alas. Tämän jälkeen poistun pääni sisältä ja otan yhteyden ulkomaailmaan. Käyn lounaalla, selvitän sähköpostit ja lopuksi osallistun päivän etäpalavereihin.

Kaikki ei tietenkään aina suju kuin saaristoidyllissä. Kun ajantaju katoaa, katoaa myös tuntuma siihen, kuinka kauan on jo puurtanut työpöydän ääressä tai milloin on syönyt viimeksi. Puhelin ei soi, kalenteri ei hälytä, ympäriltä ei kuulu lounaspohdintaa eikä kukaan kysy, lähdetkö mukaan tai mennäänkö jo.

Sen takia pidän kahvilapäiviä. Vilkkaassa kahvilassa pääsee vaihtuvan ihmismeren keskelle, ympärillä surisee tasainen äänten sekamelska. Kahviloissa käy samanlaista väkeä kuin Suomessakin. Äitejä pienten lasten kanssa, eläkeläisiä, rouvia ostosreissun jälkeen, ystävyksiä, koululaisia läksyjä tekemässä. Aina jokunen istuu kannettavansa takana kuten minä, mutta enimmäkseen kahvikupin ääressä vaihdetaan kuulumisia. Se sopii hyvin. Mitä moniäänisemmin ympärillä keskustellaan, sitä helpompi on keskittyä. Ja tehdä havaintoja aasialaisesta palvelukulttuurista.

Etänä on aina läsnä jossain. Ei siellä, missä tavallisesti, vaan muualla. Teknologia kutistaa kilometrit ja tunnit olemattomiin, mutta yhteenkuuluvuuden tunteen luovat ihmiset, oltiinpa kasvokkain tai ei. 

Kuva: Personoitu maailmankello